Marlo Morgan: Viesti oikeiden ihmisten maailmasta

Otin Laitisilta työmatkalukemiseksi, mutta luinkin jo illalla loppuun. Kirja kertoo amerikkalaisen naisen vaelluksesta Australian aboriginaalien parissa. Eräänlainen hätähuuto luonnon tuhoutumisen ja maailman muuttumisen takia.
29.12.2004

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha

Tämän lukemiseen meni toki pitempi aika kuin päivä :-) Jännittävän erilainen kirja suomalaisen kirjoittamaksi, sijoittuu lähetysasemalle jonnekin Mannerheimin Aasian-matkan varrelle. Kerrontaa olisi voinut tiivistää ja selkeyttää, mutta mukava lukukokemus tällaisenaankin.
27.12.2004

Tiina Pystynen: Runousoppi

Ostin divarista itselleni joululahjaksi puoleen hintaan. Halusin näyttää kaunista kirjaa Hannulle, ja luin sen sitten junamatkoilla uudelleen, vaikka olin sen juuri syksyllä lukenut. Kuvat ovat kyllä kirjassa parasta.
26.12.2004

Mindele London: Paljetit kuin peilit

Viehättävän vanhanaikainen kirja jonka sain joululahjaksi. Kertoo muotiliikkeestä, sen työntekijöistä ja asiakkaista. Tunnelma suoraan 50-luvulta, vaikka kirja olikin kuvaavinaan nykyaikaa.
25.12.2004

Petri Tamminen: Muistelmat

Tammisen kirjat vain ohenevat: tässä on 76 sivua ja arvelin lukevani sen puolessa tunnissa. Koska osalla sivuista oli tekstiä vain puolen sivun verran, aikaa kuluikin vain 25 minuuttia. Tamminen muistelee oman (?) elämänsä hetkiä vuodesta 70 lähtien. Etukäteen ihmettelin, miksi noin pieni kirja on julkaistu, mutta kyllä se oli loppujen lopuksi kompakti kokonaisuus eikä kaivannut mitään lisää.
16.12.2004

Tuula-Liina Varis: Vaimoni

Ostin ex-anopille joululahjaksi ja luin itse ennen kuin käärin pakettiin. Olisikohan ensimmäinen kirja, jossa Varis hylkää omaelämäkerrallisuuden ja kirjoittaa puhdasta fiktiota? Tosin muutamat teemat, esim. laihduttaminen, ovat varmaan omakohtaisia. Oikein sujuva lukuromaani, jonka juonessa riitti yllätyksellisyyttä viimeisille sivuille saakka.
12.12.2004

Marko Tapio: Tarina viidestä kilometristä

60-luvulla Pellervossa jatkokertomuksena ilmestynyt ja postuumisti kirjana julkaistu pieni romaani. Harvinaista urheiluaiheista kirjallisuutta (tai ainakin minun lukukokemuksissani), siksi ihan mielenkiintoinen.
6.12.2004

Anne Fried: Marko Tapio

Anne Friedin pieni tutkielma Marko Tapiosta on ollu hyllyssäni lukematta vuosikymmeniä (kukahan sitä oli alleviivannut?) Paikkasi jotain yleissivistykseni aukkoja: nyt ei tarvitse lukea varsinaisia kirjoja, kun on lukenut niiden tulkinnan.
6.12.2004

Harri Tapper: Näin syntyvät revontulet

Kirja Tapperin veljesten lapsuudesta, aivan viehättävä. Hieman hidaslukuinen paikoin vanhahtavien sanojensa takia. mutta ne juuri loivat kivaa tunnelmaa. Pienen pojan maailma oli tavoitettu onnistuneesti (sikäli kuin minä siitä mitään ymmärrän :-)
5.12.2004

Petri Tamminen: Väärä asenne

Tässä on kaksi aivan erilaista kirjaa: ensin kerrotaan miehestä, joka tulee vainoharhaiseksi ja luulosairaaksi kun kuulee vaimonsa odottavan lasta. Tämä juoni ei kuitenkaan kanna tarpeeksi pitkälle, joten kirjan toiseksi puoleksi Tamminen lähettää päähenkilönsä matkalle pohjanmaalle. Alkupuoli oli kiinnostavampi, tuli vähän mieleen P, liioiteltuna tietysti :)
3.12.2004

Petri Tamminen: Miehen ikävä

Vähän pitempiä juttuja. Tamminen tuntuu tavoittavan jotain hyvin aitoa suomalaisista miehistä, tosin aika paljon menneisyydessä eläen. Eivät kai miehet enää ole sellaisia? Eivät ainakaan minun tuntemani.
1.12.2004

Petri Tamminen: Piiloutujan maa

Pidin tästä enemmän kuin esikoisesta. Pienet tarinat piilopaikoista olivat täynnä lämpöä ja hiljaista huumoria.
30.11.2004

Petri Tamminen: Elämiä

Tammisen kirjat ovat aiemmin jääneet lukematta, mutta kun kuulin häntä kehuttavan parhaaksi Suomen nykyikirjailijoista, niin menin tietysti heti kirjastoon. Olin aikanaan lukenut nimen väärin, luulin että hän kirjoitti eläimistä, mutta kirja koostuukin sivun mittaisista elämäntarinoista. Aika karmeita monet, surullisiakin, mutta sukkelasti kirjoitettu.
29.11.2004

Kai Laitinen: Pitkät vedet ja maailmanrannat

Kain eräänlaiset muistelmat, joiden julkistamista olimme juhlimassa viime perjantaina. Varsinaiset muistelut kattavat elämän sotaan asti, sen jälkeen on välähdyksiä matkoista, kongresseista, väitöskirjan teosta ja yliopistoelämästä. Hyvin kirjoitettua ja ihan mielenkiintoista, mutta jäin kyllä ihmettelemään ettei minua tai Katia ollut mainittu, vaikka Koivirannan pojatkin olivat mukana ammatteja myöten :-)
28.11.2004

Juha Ruusuvuori: Ryöstetty pyhimys

Saa olla viimeinen Ruusuvuori vähään aikaan :-) Kirjassa ryöstetään Piispa Henrikin luita, olihan se jotenkin mielenkiintoinen.
25.11.2004

Juha Ruusuvuori: Lemminkäisen laulu

Jossain kirjan puolivälissä muistin, että olin lukenut tämänkin jo aiemmin. Kirja sijoittuu jonnekin 800-luvulle, ja parasta siinä oli kirjoituksen olemuksen ja merkityksen miettiminen. Miten jotkut asiat ovat olemassa vasta sitten kun ne on kirjoitettu, ja miten se joka ne kirjoittaa, määrittää samalla millaisia ne ovat. Esimerkkinä oli mm. Einhardin kirjoittama Kaarle Suuren elämäkerta.
21.11.2004

Juha Ruusuvuori: Kaniikki Lupus

Luin tämän nyt uudelleen. Muistelin että se olisi ollut hyvä, mutta eihän se ollutkaan :) Se oli täynnä vanhoja tapoja ja muuta tietoa, mutta juoni oli onneton. Kaniikki oli kiinnostuvinaan kirjasta, johon oli koottu vanha suomalainen viisaus, mutta kun vihdoin sai tietää missä kirja on, ei siitä enää välittänytkään.
17.11.2004

Juha Ruusuvuori: Nokian nuoriso-ohjaaja

Luulin että kirja sijoittuisi Nokialle ja nuoriso-ohjaaja olisi todellinen ammatti, mutta yksi päähenkilöistä olikin Nokian palveluksessa ja asui tulevaisuuden Berliinissä. Toinen aikataso sijoittui 1600-luvun Pohjois-Amerikkaan. Virkistävän tuoreita maisemia suomalaisessa kirjallisuudessa kumpikin. Olen aiemmin lukenut Ruusuvuorelta vain Kaniikki Lupuksen, voisin lukea enemmänkin.
13.11.2004

Joseph Brodsky: Keräilijän kappale

En ole lukenut Brodskyn runoja, mutta hänen esseensä runoilijan kutsumuksesta tuntuvat tutuilta: Hannu on selvästikin brodskyläinen runoilija. Ja mieletöntä miten joku voi nykypäivänä kirjoittaa kirjemuotoisen esseen Marcus Aureliukselle ja Horatiukselle. Kim Philbyä käsittelevä nimiessee laittoi asioita uuteen valoon: olen aiemmin sympatisoinut Philbyä, lähinnä tosin Graham Greenen Inhimillisen tekijän takia.
12.11.2004

Peter Rushforth: Hannu ja Kerttu

Viehättävä ja sivistynyt kirja, jossa teini-ikäinen englantilainen poika kohtaa juutalaisen taustansa. Mukana paljon satuja, mm. uudelleen kerrottu Hannu ja Kerttu, joka vertautuu juutalaislasten kohtaloihin keskitysleireillä.
7.11.2004

Mervi Mustonen: Marina Tsvetajeva

Julkaisematta jäänyt elämäkerta, joka kertoo Marina Tsvetajevan elämästä. Paljon miehiä ja naisia, rakastajia ja rakastettuja, jonkin verran onneakin, mutta surullinen loppu: Tsvetajeva hirtti itsensä.
4.11.2004

Maarit Verronen: Keihäslintu

Verrosen novelleihin sisältyy melkein aina joku jotenkin karmea elementti, maailma on jotenkin negatiivinen tai sitä katsellaan kummasta kulmasta. Hyvin kirjoitettua proosaa kuitenkin, sopivaa junalukemista.
3.11.2004

Tiina Pystynen: Ihminen tunkeutuu kirjoituksesta lihana ulos

Pystysen esikoisteos vuodelta 1987 on vähän sitä sun tätä: lyhyitä runoja, runokuvia (jotka eivät ole edukseen halvalla paperilla, painojälki on huonoa), pitempiä proosarunon kaltaisia kertomuksia. Mukana on mm. pitkä runo jossa käydään läpi naisen sukupuolielimen eri osat. Ei tämän perusteella vielä mitään loistavaa kirjailijauraa ennustaisi :-).
31.10.2004

Arvid Järnefelt: Greeta ja hänen herransa

Tämän olin lukenut joskus aikaisemminkin, ja muistin ettei nimi ollut mielestäni aivan osuva: enemmän kirjassa kerrottiin Greetan pojasta Helgestä. Jumala koetteli Greetaa, joka ei halunnut poikansa menevän naimisiin suomalaisen tytön kanssa, ja poikaa, joka ei pystynyt olemaan tytölle rehellinen. Lopussa piti aivan turhaan turvautua kivääriin. Vanhanaikaista maaseutuproosaa.
30.10.2004

Arvid Järnefelt: Veljekset

Halusin lukea jotain turvallista ja vanhanaikaista. Järnefeltin 1900 ilmestynyt Veljekset vastasi tähän kaipuudeen erinomaisesti. Kirjan loppuun oli liitetty aikalaisarviointeja. Niissä veljeksistä parhaiten kuvattuna pidettiin Gabrielia, ja päähenkilöä Henrikiä sanottiin epäuskottavaksi. Minä taas tunnistin Henrikissä paljon samaa kuin Hannussa :-)
27.10.2004

Suvi Ahola: Kamala ihana äiti

Takakannessa vakuutettiin, että jokainen äiti löytää kirjasta itsensä. En minä vaan, vaikka minulla on neljä lasta. Ainoa mikä tuntui tutulta oli lasten vauva-aikaan sijoittuva ystävyys jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa ei muuten ikinä ystävystyisi, koska ei oikeastaan ole mitään yhteistä.
23.10.2004

Saul Bellow: Herzog

Oikea vanhanaikainen romaani. Tuli mieleen nuorena lukemani Updiket, juutalaisia taas.
23.10.2004

Donna Leone: Kuolema tulvan aikaan

Käsilaukkuun sopiva kirja oli junalukemisena. Leonen juonet on aika tylsiä eivätkä rikokset aina edes ratkea kunnolla, mutta Venetsia on kaunis kaupunki :-)
22.10.2004

Tiina Pystynen: Ystävänä yksinäisyys

Toistaa hyvin paljon samaa kuin edellinen kirja, mutta koska on julkaistu myöhemmin, ehditään myös onnelliseen loppuun. Alussa Näin voi elää. Rakastamalla itse itseään. Näin on pakko elää. Kahdeksan yksinäisen vuoden jälkeen löytyy vihdoin uusi kumppani. Kaisa lainasi kirjan maanantai-iltana, luki sen ja ajatteli että hän ei jaksa odottaa niin kauan.
18.10.2004

Tiina Pystynen: Leskikuningattaren muistelmat : kertomuksia kuolemanjälkeisestä elämästä

Niin kuin nimestäkin arvaa, kirja on surutyötä aviomiehen kuoleman jälkeen. Mies teki itsemurhan, ja se antaa tietysti aihetta monenlaisiin pohdintoihin. Minä en voi pitää ketään elossa jokaisella On velvollisuus pysyä itse hengissä on osuvasti sanottu. Kirjasta löytyi paljon Runousopista tuttuja tapahtumia, jotka eivät ilman sitä olisi oikein auenneetkaan.
18.10.2004

Tiina Pystynen: Onnenkoukku : tietoisku rakkauselämän alalta

Onnenkoukku tarkoittaa sitä, että rakastavaiset nukkuvat toisiinsa kietoutuneina. Pystysen ensimmäinen kuvateos on luokiteltu sarjakuvaksi, vaikka hän itse puhuu runokuvista. Ne ovat tässä kirjassa vielä aika hajanaisia ja eritasoisia, mutta tuttu rujo nainen on jo olemassa.
18.10.2004

Tiina Pystynen: Runousoppi: teoria ja käytäntö

Kaunis ja helppolukuinen kirja Pystysen kokemuksista naiskirjailijana, mm. hänen epätoivoisista yrityksistään päästä Suomen kirjailijaliiton jäseneksi. Pidän kovasti Pystysen piirroksista. Ystävänä yksinäisyyden ostin lopulta alennusmyynnistä, toivottavasti tämäkin kirja päätyy joskus sellaiseen (muuten se on liian kallis).
17.10.2004

Lukijan pyynnöstä jatkan lukemieni kirjojen listaamista :-)
Lukematta en tietenkään ole näitä välikuukausiakaan ollut. Tässä muutama mieleen jäänyt: Nick Caven Kuinka aasintamma kohtasi herran enkelin (kiehtovasti kirjoitettu synkkä tarina), Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita (pitää lukea joskus uudelleen, kynän ja paperin kanssa, että saa tolkun henkilöiden ja aikatasojen yhteyksistä, taitavasti kirjoitettu), Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia (akateemimista viihdettä), Raija Orasen Kohtauspaikka Marinad (viihdettä) sekä Agatha Christien ja Donna Leonen dekkareita.

Päivittäminen keskeytyi kesäloman takia kesäkuun lopussa, lukeminen ei :-)

Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia

Kirja on tavallaan Euroopan kultuuripääkaupunien kirja vuodelta 2000. Kaikkiin yhdeksään kaupunkiin rakennetaan pyramidit, jokainen symbolisoi jotain yhdeksästä elementistä. Mukana on valokuvat pyramidien sijoituspaikoista ja luonnospiirrokset. Tyylillisesti kirja muistuttaa Hannu Raittilan rakennuskirjoja, mutta on paljon parempi.
27.6.2004

Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa

Taidokas kirja Dostojevskistä. Hienoa kerrontaa, sivujen mittaisia virkkeitä joissa siirrytään asiasta toiseen ja kolmanteen, mutta se ei haittaa. Minun Dostojevski-tuntemukseni riitti.
27.6.2004

Olli Jalonen: Värjättyä rakkautta

Kaikki novellit on kirjoitettu minä-muodossa, mikä tekee lukemisen hieman hankalaksi, kun joskus kestää kauankin ennen kuin saa kuvaa siitä, minkälainen minä on kyseessä, edes onko mies vai nainen. Kahden novellin minä on sama, lukion biologian ja maantiedon opettaja, jolla on ollut seksisuhteita oppilaisiinsa. Mies mainitaan kolmannessakin novellissa, joten ei voi olla ajattelematta, että kyseessä on joku tosi tapaus, jonka Jalonen haluaa näin tuoda esiin, koska mies on välttänyt viralliset syytteet (en ainakaan muista sellaista juttua). Kaunokirjallisuutta voi käyttää monella tavalla.
25.6.2004

Jani Saxell: Ensilumi

Saxellin novellit on hyviä, ja mikä minusta yllättävää, parhaimpia ovat ne joissa hän ei kerro itsestään. Kai ne ovat sellaisia joita hän on hionut pitkään erilaisissa koulutuksissa. Kokoelman niminovellissa hän hallitsee naisnäkökulmankin, mikä ei ole ihan tavallista.
22.6.2004

Jyrki Kalliokoski: Parta ja peili

Teki mieli pitkästä aikaa lukea, mitä Pikkis kirjoitti minusta. Italian puutarhat oli kyllä vähän yllättävä: en ollutkaan pääosasssa niin kuin olin muistellut. Aika epätasainen ja sekava valikoima, mutta toteutti yhden unelman.
22.6.2004

Jani Saxell: Minä, Lotta ja Päivikki

Muistelen lukeneeni, että tämä "avainromaani" herätti keskustelua ilmestyttyään, joku siinä kuvattu kirjoitti kai jopa vastineen Ylioppilaslehteen. Kirja olikin miltei rasittava siinä, miten paljon siihen vyörytettiin hieman muutettuja nimiä ja yksityiskohtaisia tapahtumia. Jäin miettimään, pitääkö jokainen pano kirjata, varsinkin jos/kun kohteet ovat tunnistettavissa. Minäkin tunnistin yhden. Hannustakin oli sivun verran, päähenkilö kävi häntä haastattelemassa.
Ajankuvauksena kirja oli kiva, eikä globalisaation vastaisia mielenosoituksia ja esim. Attacin toimintaa ole kai muualla vielä kuvattukaan. Päähenkilöllä tosin usein viina voitti aatteen, mutta sehän on tuttua suomalaisessa proosassa - ja suomalaisessa miehessä.
20.6.2004

Hannu Helin: Sanna Sannaseni

Hannun ainoa proosakirja, julkaistu 80. Tyypillinen omaelämäkerrallinen esikoisteos, joka sai minut aluksi apealle mielelle, vaikka ihan älytöntähän on pahoittaa mieltään siitä mitä toinen on tuntenut tai kirjoittanut kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Ei mikään kirjallinen merkkiteos, mutta Hannun elämän dokumenttina tietysti minusta kiinnostava.
17.6.2004

W.G.Sebald: Austerlitz

Irma toi tämän lainaan, on kuulemma kuuluisa kirja. Omaperäinen ratkaisu sijoittaa valokuvia tekstin väliin, samoin jättää kappalejako ja luvut pois. Piti lukea kirja yhden päivän aikana, kun ei ollut luontevaa paikkaa johon pysähtyä. Tai oli siellä muutama *-merkitty väli.
Kiinnostava tarina Englannissa kasvaneesta pojasta, joka päättää selvittää juurensa ja päätyy Prahaan ja natsien juutalaisvainoihin.
13.6.2004

Tarkovski: Vangittu aika

Tarkovskin kirjoituksia elokuvasta. Kirjassa on kolme kääntäjää, ja mietin siitäkö johtui, että alkupuolen esseet olivat mahdottoman hidaslukuisia. Tarkovskin isän runot oli myös käännetty jotenkin vanhahtavasti ja niissä oli paljon painovirheitä. Lopun Peili-jakso sai haluamaan nähdä sen uudelleen, pitää tutkia jos se löytyisi Mirjan videoista.
12.6.2004

Maria Tsvetajeva: Valitut runot

Hannu antoi omien kirjojensa lisäksi kääntämänsä Tsvetajevan runot. Nekin ovat kyllä netissä, mutta niitä en ollut sieltä viitsinut lukea. Minähän en lue runoja :) No, ehkä jatkossa enemmän.
6.6.2004

Kieslowski on Kieslowski

Kiinnostava kirja, jossa Kieslowski kertoo elämästään ja elokuvistaan. Tuli taas mieleen, että pitäisi katsoa uudelleen Kymmenen käskyä, se on meillä nauhalla. Kirjan lopun filmografiassa oli lyhyet juoniselostukset jokaisesta, en muistanut niistä kuin puolet.
5.6.2004

Andrus Kivirähk: Riihiukko

Riihiukko on palkittu Virossa sekä vuoden 2000 parhaana romaanina että viiden vuoden välein jaettavalla A.H. Tammsaaren romaanipalkinnolla. Minulla on ollut se hyllyssä jo pitkään (Kati kierrätti Laitisten lahjan, kun arveli ettei itse moista koskaan lue), tulin lukeneeksi kun Hesarissa oli iso juttu Kivirähkistä.
Kummallinen kirja, sellaista menneiden aikojen fabulointia, ettei vastaavaa Suomesta tapaa. Käännös oli reipas.
26.5.2004

Catullus: Runot

Jukka Kemppisen suomennokset löytyvät verkosta pdf-tiedostona. Kätevää käyttörunoutta, osin tietysti aikaansa sidottua.
25.5.2004

Kerstin Ekman: Viimeinen uitto

Toinen osa trilogiasta. Ei niin intensiivinen kuin ensimmäinen, mutta hyvä kuitenkin. Jotenkin tuntuu, ettei kolmanteen osaan jäänyt enää mitään salaisuuksia, mutta ehkä se vain muuten sitten täydentää tarinaa. Pitää kysyä Pirkolta :)
23.5.2004

Kerstin Ekman: Herran armo

Pirkon suomentama ensimmäinen osa Ekmanin Sudentalja trilogiasta. Todella hyvää kirjallisuutta: monitasoinen mielenkiintoinen juoni ja hyvä tyyli, jonka Pirkko on osannut kääntää. Paksu kirja, mutta meni päivässä. Onneksi on vielä toinen osa :)
20.5.2004

Kennedy Douglas: Toinen nainen

Lainasin tämän, koska tematiikka, kuten tunnettua, kiinnostaa minua. Kirja osoittautui sellaiseksi amerikkalaiseksi lukuromaaniksi, johon on ahdettu liikaa asiaa. Harpoin sieltä pääjuonen, joka oli aika epäuskottava. Ajanhukkaa, en suosittele.
19.5.2004

Raisa Lardot: Pikku äiti

Näin Lardotin talvella (?) Kirja A&Ö –ohjelmassa, ja lainansin kirjan kun se osui kirjaston hyllystä silmiin. Olen joskus vuosia sitten lukenut Lardotin esikoiskirjan Ripaskalinnnut (?), ja tuossa uudessa kirjassaan hän kertoo kirjoittaneensa oikeastaan samaa kirjaa, sukunsa tarinaa, koko elämänsä (niin kuin aika monet kirjailijat).
Pikku äiti kertoo erityisesti äidistä, siitä miten hän hoiti yksin kuutta lasta miehen jouduttua karkoitetuksi Siperiaan. Miten hän synnytti kaikkiaan yksitoista lasta, joista tappoi kaksi – tai niin Lardot ainakin kertoo. Miten hän vanheni ja joutui lopulta vanhainkotiin, jossa eli parikymmentä vuotta, ennen kuin kuoli 94-vuotiaana. Vanheneminen oli kuvattu hyvin, ja se miltä tyttäristä tuntui seurata sitä.
18.5.2004

Katja Kallio: Kuutamolla

Kirja alkoi aivan samoin, kuin suunnittelemani postmoderni romanssi, joten eipä tarvitse kirjoittaa sitäkään. Näin tämän elokuvana Jarmon kanssa, se noudatti kirjaa melko uskollisesti. Lopussa ilmestyvä uusi poikaystäväehdokas oli muistaakseni erilainen. Hauska kirja, paljon tuttua, vaikka olin ajatellut, ettei kolmikymppisten ihmissuhdevaikeudet minua kiinnosta. Niin ajattelin elokuvastakin, enkä oikeastaan olisi halunnut mennä sitä katsomaan, mutta sekin oli hyvä. Itkin kun ystävätär jätti lapsensa ja lähti suuren rakkautensa luokse (minä en olisi koskaan jättänyt lapsiani).
17.5.2004

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag

Kirjassa on kaksi tasoa: toinen kertoo runoilijasta, jonka kustannustoimittaja haluaa kirjoittavan seuraavaksi rikosromaanin. Se on niin hervottoman hauska, että nauroin monasti ääneen. Toisen tason muodostavat maahanmuuttajien kertomukset, jotka ovat vaikuttavia, paikoin traagisiakin, mutta joita on loppuakohden hieman liikaa. Hyvä kirja kuitenkin.
16.5.2004

Hannu Helin: A Human Been

16.5.2004

Hannu Helin: tristia

13.5.2004

Hannu Helin: Tuulen tiedekunta

13.5.2004

Hannu Helin: Papukaijatulppaani

Onnellisia runoja.
13.5.2004

Hannu Helin: Ruusun varjossa

12.5.2004

Hannu Helin: Tänään on huomenna eilen

joko minä en osaa tanssia tai sitten elämä
ei osaa viedä
12.5.2004

Hannu Helin: Amnesia allegro

minuutteja ei enää
ole on
lyhyitten viisareitten
vuodenaika tänään
vapain ja kevein sydämin
purjeenani tuuli aalto
laivanani kyynel
kompassinani
purjehdin
12.5.2004

Andrei Makine: Ruhtinattaren rikos

Makine tuli kuuluisaksi heti esikoisromaanillaan Ranskalainen testamentti. Muistelen pitäneeni siitä, vaikka kirjan rakenne ei ollutkaan mielestäni hyvä. Lopussa oli jotain aivan turhaa, ilmeisesti omaelämäkerrallista.

Tästä kirjasta omaelämäkerrallisuutta on varmaan turha hakea, ellei sitten insesti kerro kirjailijan omista, luultavimmin tukahdutetuista toiveista. Tuli mieleen Luis Mallen Rakas sydän, jossa poika myös yhtyi äitiinsä, tosin kertaluonteisesti eikä suunnitelmallisesti kuten tässä. Tarina kerrotaan äidin näkökulmasta, hän antautuu pojalleen passiivisesti, muka unilääkkeen vaikutuksen alaisena.

Taas meni yksi aihe. Vaikka ei Suomessa insestistä voisi kirjoittaa, ei ainakaan näin positiivisesti. Ja miksi pitäisikään?
11.5.2004

Hannu Helin: Niin paljon heikkoa voimaa

Verkossa tämäkin. Esikoiskokoelma oli parempi, se saikin J.H.Erkon palkinnon 1978.
11.5.2004

Hannu Helin: Tärisen maailman kyljessä

Minähän en yleensä lue runoja, mutta tämän luin verkosta .
11.5.2004

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Veera oli pyytänyt lainaamaan tämän, oli lukenut elokuvan arvostelun. Minä en ollut huomannut sellaista, mutta kirjan luettuani sanoin, että lainataan dvd:kin kun se aikanaan tulee. Yllättävä kirja, sillä yleensä vanhemmat eivät ole pahoja.
9.5.2004

Enni Mustonen: Yllätysperintö

Kirjoitin viimeksi, että näihin kyllästyy enkä kestä onnellisia loppuja, mutta lainasinpa kuitenkin kun silmiin osui. On kuitenkin aina joskus kiva lukea, että jollekin käy elämässä hyvin. Ihailen Mannisen taitoa paneutua aina uuteen aihepiiriin, tällä kertaa opin kaikenlaista nykyisestä maataloudesta. Kirjan päättävä juhannuskohtaus sen sijaan oli aivan samanlainen kuin talvemmalla lukemassani veneveistämökirjassa.
9.5.2004

Ismo Alanko: Rakkaus on ruma sana

Ismon sanoituksia on ilmestynyt kirjana. Mukana on muutama "tarina", täysin yhdentekevää jutustelua. Jotkut sanoitukset tuntuvat luettuna täysin absurdeilta, vaikka biiseinä ne toimivat ihan hyvin. Mitään yllättäviä väärinkuulemisia ei paljastunut. Mukana oli paljon sellaisia varhaisempia tekstejä, joita en ollut koskaan kuullut. Tuskin tällaista kirjaa ostaisi.
8.5.2004

Mirja Kuivaniemi: Hinta

Luin tämän lukuromaanin arvostelun Kiiltomato.netistä ja se sai minut lainaamaan kirjan kirjastosta. (Nimitän kirjaa lukuromaaniksi, koska se ei minusta tyylillisesti täytä kaunokirjallisuuden vaatimuksia, mutta viihderomaaniksi sen tarina on liian ankea.) Sujuvaa kerrontaa, mutta jotenkin vanhanaikaista. Kiinnostavaa pohdintaa naisen oikeudesta tehdä valintoja, mutta ehkä vähän liian osoittelevaa, kirjan nimeä myöten. Mitä tapahtuu kun intohimo tulee ja vie mukanaan? Minä en ilmeisesti ole kovin intohimoinen, en olisi koskaan jättänyt lapsiani.
4.5.2004

Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin

1975 kirjoitettu ensimmäinen Morse-dekkari ilmestyi suomeksi vasta vuosi sitten. Ei toisaalta ihmekään, kirja on aika huono. Juoni liian mutkikas, ja kun muistaa millainen John Thaw oli telkkarisarjassa, tuntui kuvottavalta ajatella häntä nuorta sairaanhoitajaa riiaamassa. Toisaalta kirjassa Morse määriteltiin vain keski-ikäiseksi, ehkä hän vanheni myöhemmin.
3.5.2004

Jaan Kross: Pietarin tiellä

Historiallinen romaani Rakveren kamppailusta kaupunkioikeuksiensa säilyttämisestä 1700-luvulla. Sopivasti myös romantiikkaa ja taas miellyttävä päähenkilö.
2.5.2004

Aleksandre Dumas: Kosto

Tämä olikin yllättäen viimeinen osa tätä sarjaa, seuraavassa tapahtumat hyppäävät jo neljänkymmenen vuoden päähän. Nyt olisi hyvä paikka lopettaa, aika yksinkertaisiahan nämä ovat, melkein harlekiinisarjojen tasoa. Luen ainakin välillä jotain muuta. Olen kuitenkin maksanut jo kotona olevista lukemattomista kirjoista yhteensä 2 euroa varausmaksua, joten ehkä luen nekin saadakseni rahoilleni vastinetta :)
28.4.2004

Aleksandre Dumas: Vedenpaisumus

28.4.2004

Aleksandre Dumas: Kuninkaan narri

Palasin sarjani pariin. Kuninkaan narri Chicot on mielihenkilöitäni.
26.4.2004

Staffan Bruun: Bailut barrikadeilla

Mitätön kirja. En tiedä Staffan Bruunin elämänvaiheista, mutta kovasti omaelämäkerralliselta kirja vaikutti, oli niin pinnallisesti kronikoiva. Siis kerrottiin vain tapahtuneita asioita. Paljon oli tietysti tuttua 70-luvulta ja sikäli kirjaa luki ihan sujuvasti, mutta ei se mikään romaani ollut, kaunokirjallinen teos.
25.4.2004

Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronika

Tämän lukemiseen kului pitkä aika, mutta kyllä kannatti. Olin alunperin ajatellut lukea kirjan Tallinnan takia, mutta ei se sitten ollutkaan tärkeintä. Hieno suuri romaani, sympaattinen päähenkilö, tuttua historiaa.

Sinänsä jännä miten erilaista kuin lukemani Dumasin sarja, joka sijoittuu samoihin aikoihin. Ainoa yhdistävä tekijä oli rangaistus, jossa neljä hevosta repii rikollisen kappaleiksi.
24.4.2004

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Tämän luin kirjaimellisesti yhdellä istumalla. Alku tuntui etenevän hitaasti, ja arvelin, etten saa kirjaa yhdessä illassa luettua. Sitten olinkin jo puolivälissä ja mietin, että hakisin jotain iltapalaa, mutta lykkäsin sitä aina seuraavan luvun päähän. Veera katsoi vieressä telkkarista Frendit, Morsian karkuteillä ja Conanin ja meni lopulta nukkumaan. Lopetin kirjan 0.40, mutta päivään sen kuitenkin maanantaille.

Intensiivisestä lukemisesta huolimatta en pitänyt kirjasta. Se oli liian synkkä, surkeita ihmiskohtaloita. Tavallaan epäuskottavakin: miten kirjailija olisi voinut kirjoittaa kahdeksan kirjaa onnellisesta perheestä, ennen kuin oma lapsuus nousi ahdistavana esiin? Ja miksi hän olisi mennyt vaimonsa kaltaisen naisen kanssa naimisiin? (Lauantaina katsoimme Helmiä ja sikoja, viikonloppuun tuntui kasautuvan lapsiaan huonosti kohtelevia äitejä.) Ja mikä oli Myyrmannin pommi-iskun vaikutus, oliko kirja kirjoitettu/suunniteltu jo ennen sitä?
12.4.2004

Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley

En jaksanut katsoa elokuvaa loppuun perjantai-iltana, joten luin kirjan viikonloppuna. Olen tietysti nähnyt elokuvan monta kertaa, se on yksi Veeran suosikkeja. Kirjankin ostin hänelle joskus 2 euron tarjouksena.

Kirjan juoni oli yksinkertaisempi, vähemmän murhia ja "onnellinen" loppu: Tom selviää ja saa vielä Dickin rahatkin. Sujuvaa luettavaa, jota elokuvan maisemat mielessä täydensivät.
11.4.2004

Aleksandre Dumas: Neljäkymmentäviisi...

9.4.2004

Aleksandre Dumas: Ritari Peloton

8.4.2004

Aleksandre Dumas: Pyhä liiga

7.4.2004

Aleksandre Dumas: Narri ja munkki

Miksihän minä oikein luen näitä? Jonkinlaista eskapismia kai. Sujuvasti kirjoitettua, ja olenhan minä kiinnostunut historiasta.
1.4.2004

Anni Sinnemäki / Milka Alanen : Sokeana hetkenä

Sinnemäen sanoitukset toimivat yllättävän hyvin runoinakin, ja runot taas ovat usein kuin säveltämättä jääneitä lauluja - tai ehkä niitä ei vain ole kelpuutettu Ultra Bran levyille:) Jokunen turhan puhekielinen ilmaus tai väärä sijamuoto särähtää korvaan, mutta niitä ei ole paljon. Oli kiva lukea jo unohtuneita sanoituksia, löysin monia minua aikanaan koskettaneita säkeitä kuten:
eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään

Hassua oikeastaan miten Ulrta Bra tosiaan on unohtunut, eikä se johdu vain siitä että Kaisa vei kaikki levyt mennessään, olisihan niitä voinut lainata. Ultra Bran raunoista syntyneet ryhmät eivät ole vakuuttaneet, tai Skandinavian music group soittaa yhdentekevää musiikkia, Kerkko Koskista olen kuullut yhden keikan verran, mitään ei jäänyt mieleen. Uusin Tekniikan ihmelapset on vielä kuulematta, mutta ainakin Hovatan sanoituksia haukuttiin jossain.
29.3.2004

Paavo Haavikko: Agricola ja kettu

Veera tekee koulussa jonkinlaista teematyötä ketusta. Ulkomaisena kirjana Pikku prinssi oli selvä ja helppo valinta, kotimaista kettukirjallisuutta oli vaikeampi löytää. Opettaja oli ehdottanut tätä. Ihmettelen mitä Veera voi siitä saada irti, kun en minäkään saanut. No, ehkä opettajakin ymmärtää että Haavikon tulkitseminen on vaikeaa ellei mahdotonta.
28.3.2004

Aleksandre Dumas: Meridorin kaunotar

Tässä alkaa taas uusi tarina, joka jäi niin pahasti kesken, että pitää heti laittaa uusia lainapyyntöjä HelMetiin.
28.3.2004

Aleksandre Dumas: Herttuattaren rakkaus

Kirjan alku tuntui kumman tutulta, eikä ihme: 80 ensimmäistä sivua olivat samat kuin Kuningatar Margotin lopussa. Ilmeisesti eri kustantajilla on ollut eri tapa pilkkoa jatkosarjaa osiin. Huomasin myös että olin lainannut kirjan kahteen kertaan, kirja oli sama kuin myös lainaamani Velisurmaajat. Se alkoi eri kohdasta, mutta loppui samaan. Kirja päätti elokuvan kertoman tarinan.
27.3.2004

Esa Sariola: Miehelle kuuluu kaikki

Tästä on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Sariola on ottanut aiheekseen sukupuolten väliset erot (?): joukko miehiä haluaa kukin omasta syystään kostaa naisille kärsimänsä vääryydet, tai luulotellut sellaiset. Kirja on täynnä juonittelua, vainoharhaisuutta, selvää mielenhäiriötä, mutta kaikki jotenkin ilman mitään erityistä syytä. Sariola kirjoittaa hyvin, mutta välillä hän tuntuu innostuneen omista ideoistaan niin että kirjan rakenne kärsii. Kirjassa on kyllä välillä terävää havainnointiakin. Ehkä Sariola on parempi toisessa ammatissaan psykologina kuin kirjailijana.
22.3.2004

Kreeta Onkeli: Tervetuloa paratiisiin

Tämä oli huono kirja. Onkelilla on selvästikin ollut vain yksi tarina, omansa, josta hän kirjoitti esikoisensa Iloinen talo. Sen jälkeen hänellä ei sitten olekaan enää mitään sanomista, joten hän on kirjoitellut kokoon epämääräisiä tarinoita epämääräisistä ihmisistä. (Ehkä arviointiini vaikuttaa se, että luin kirjan hätäisesti odotellessani Lauria kotiin.)
21.3.2004

Raija Siekkinen: Metallin maku

Joistain novelleista muistin, että olen lukenut kirjan aikaisemminkin. Siekkisellä on oma tyylinsä, joka tuntuu minusta jotenkin tutulta, voisin ajatella että kirjoittaisin itse samantyylisesti jos kirjoittaisin. Tunnelma on usein apea, vieraantunut.
21.3.2004

Aleksandre Dumas: Pariisin verihäät

Tämä kirja siis aloittaa sarjan, jonka kolmen ensimmäisen osan pohjalta on tehty elokuva Kuningatar Margot. Perinteinen historiallinen romaani - ja kuten olin arvellutkin, kuningatar Margot ei suinkaan lähtenyt hääyönään huoraamaan pitkin Pariisin katuja, vaan meni kiltisti nukkumaan.
Minulla on lainassa seuraavatkin osat, mutta en jaksa lukea niitä ainakaan heti perään.
21.3.2004

Mika Wickström: Vastakarvaan

Tässä 2002 julkaistussa kirjassa oli paljon tuttua. Päähenkilö asuu ja opiskelee Turussa ja tutustuu eläinaktivisteihin. Jonkun lukijan mielestä näiden nuorten kuvaus voi tuntua liioitetulta, mutta minä tiedän kokemuksesta ettei se sitä ole. Ilmeisesti turkistarhauksen ja eläinkokeiden vastustaminen on yleinen ja helppo tapa aloittaa aktivismi, Saarakin paleli useana vuonna Vantaalla FurCenterin edessä. Meillä oli myös muutaman päivän pari kania, joiden alkuperästä en vieläkään ole aivan varma.

Jännitin viimeiselle sivulle asti lähteekö päähenkilö tekemään tarhaiskua omien vanhempiensa kettutarhalle. Ilmeisesti kirjoittajakaan ei ollut osannut päättää asiaa, koska jättikin lopun avoimeksi:) Saara on siirtynyt eläimistä globaalimpiin asioihin, ilmastonsuojeluun ja maanystävyyteen. Ehkä kirjan Kirsillekin kävisi ajan mittaan samoin.
17.3.2004

Kalle Holmberg: Vasen suora

Kalle Holmberg on esittänyt Ville Virtasen isää Kylmäverisesti sinun -sarjassa, joka tulee neloselta tiistaisin. Viime jaksossa hän juuri kuoli. Se sai minut lainaamaan Holmbergin muistelmat, kun ne osuivat kirjastossa kohdalle.

Kirja on kirjoitettu samanlaiseen hieman vauhkoon tempoilevaan tyyliin jolla Holmberg usein puhuu, siitä tunnisti kirjoittajan äänen. Mielenkiintoista kulttuuri- ja teatterihistoriaa, useita sellaisia esityksiä jotka minäkin olen nähnyt (mm. Aleksis Kivi ja Seitsemän veljestä Turussa, Ratsumies Olavinlinnassa, Täällä pohjantähden alla -sarja Pyynikillä). Myös selviytymistarina alkoholismista. Jäin miettimään mitä Holmberg nykyisin tekee, kirja on kirjoitettu 60-vuotiaana 1999.
15.3.2004

Kristina Ranki (toim.): Pariisi - kirjailijan kaupunki

Tästä kirjasta oli viikonlopun Hesarissakin, mutta olin sattunut löytämään sen kirjastosta jo aiemmin. Takakannessa tai liepeessä suositellaan kirjaa matkalle mukaan, mutta minusta se on sellaiseksi kirjaksi aivan liian iso ja painava. Mukava lukea näin etukäteen. Kirja koostuu lainaksista suomalaisten kirjailijoiden Pariisin kuvauksista. Ne ajoittuvat pääosin vuosiin 1860-1930, joten kovin tarkaksi matkaoppaaksi kirjasta ei olisikaan.

Olen ollut Pariisissa kaksi kertaa Interraililla, ensimmäisellä kerralla 74 kaksi yötä, toisella 77 viikon. Hämmästyin, että kirja ei oikeastaan kertonut minulle mitään uutta. Kahviloissa tai yökerhoissa en tosin ole kovin paljon istunut, mutta esim. museovalikoimani on huomattavasti laajempi. Juhani Ahon Yksin ja Waltarin Suuri illusiooni olivat ennestään tuttuja, mutta tämän kirjan innoittamana saatan lukea uudelleen Satu Waltarin Kahvila Mabilonin ja ensimmäistä kertaa Maila Talviota. (Ostin kerran divarista hänen kootut teoksensa, enkä ole lukenut niistä koskaan mitään.)
13.3.2004

Raija Siekkinen: Kaunis nimi

Novellikokoelmassa vuodelta 1996 Siekkinen kirjoittaa paljon miehensä kuolemasta (yhdessä novellissa tosin kuolee isä). Taitavaa laatutyötä, mutta ei mitenkään henkilökohtaisesti koskettavaa. Se kai Siekkisen ongelma olikin: kaikki tunnustivat että hän oli hieno kirjailija, mutta hänen kirjansa eivät olleet mitenkään merkittäviä.
Maanantaina Voimala-ohjelmassa pohdittiin taas hänen kuolemaansa. Jos ihminen kuolee asuntopalossa, siitä on minusta turha syyllistää ketään. Polttoitsemurha on sen verran kamala tapa kuolla, että tuskin siihen kukaan ryhtyy vaikkei hesarissa olekaan ollut arvostelua uusimmasta kirjasta.
Tapaus on tietysti kamala Mervi Kantokorvelle, joka arvostelun viimein kirjoitti, oikein laajan ja hyvän sellaisen.
10.3.2004

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Pieni ranskalainen kirja, tapahtumat sijoittuvat loma-asuntoon eikä Pariisiin. Nainen on appensa ja lastensa kanssa maalla, mies on juuri jättänyt hänet ja lähtenyt nuoremman matkaan. Miltei pelkälle dialogille perustuvassa kirjassa appi kertoo miniälle omasta salaisesta suhteestaan. Hän ei aikanaan jättänyt perhettään ja tuntuu katuvan sitä, olisi ollut onnellisempi jos olisi rohjennut toimia tunteidensa mukaan.
Pani tietysti miettimään kaikenlaista.
10.3.2004

Aleksandre Dumas: Kuningatar Margot

Veera halusi tämän lainaan katsottuaan elokuvan useaan kertaan. Joko kirja oli kummasti lyhennelty tai sitten se oli vain osa pitempää sarjaa, koska elokuvan tapahtumista se kattoi vain keskimmäisen kolmanneksen. Dumashan kirjoitti sarjakirjoja, kolmea muskettisoturiakin meillä on vaikka kuinka monta osaa, viimeisissä ei kai alkuperäisistä sotureista ole enää kuin muisto (en ole lukenut)
Kirja kuului lomamatkaa valmisteleviin Pariisi-kirjoihin, vaikka en tiedä miten paljon 1500-luvun lopun katuja siellä on enää jäljellä. Louvre nyt ainakin on.
8.3.2004

Eeva Nikoskelainen: Heta Hörkkö ja kaksoiskierteen lumo

Turkulainen lääkäri kirjoittaa osin romanttisia viihdekirjoja, joissa on kaikkissa aina jotain hänen omaan alaansa liittyvää. Nyt liikuttiin geeniteknologian ja perinnöllisyystieteen parissa. Jutut olivat hurjia eikä minun asiantuntemukseni riittänut erottamaan, mikä oli totta ja mikä ei. Kai sitä aika ihmeellisiä asioita nykyisin pystytään tekemään.
Nikoskelaisella on kiva pikkuisen ironinen tyyli, mutta hänen henkilöilleen antamansa nimet ovat kumman teennäisiä. Minusta on ainakin vaikea uskoa, että Heta Hörkkö, Kyösti Kinnari tai Atte Oras olisivat oikeasti olemassa.
8.3.2004

Enni Mustonen: Yhdeksäs aalto

Tämän viimeisiä sivuja lukiessani itkin hillittömästi, tuntui etten enää kestä toisten onnellisia loppuja. Ehkä asiaan kuitenkin vaikutti myös nouseva kuume :)
7.3.2004

Enni Mustonen: Nostovara

Insestikirjan rinnalle lainasin kevyttä romantiikkaa, ajattelin että haluan myös onnellisia loppuja. Manninen kirjoittaa erittäin sujuvasti ja hauskasti, romaanit ovat melko realistisia, jos nyt realismiksi voi kutsua sitä että yksinhuoltajan vuokralaiseksi muuttaa sopiva mies. Yleensä kirjoissa on aina kaksi miestä, "se oikea" tuntuu ensin vieraalta, mutta kun toisen ehdokkaan kanssa on epäonnistuttu, löytyy todellinen onni.
6.3.2004

Maria Peura: On rakkautes ääretön

Meinasin kirjoittaa, että tämä insestikirja oli viime syksyn puheenaiheita, mutta kun tarkistin, huomasin että se onkin ilmestynyt jo 2001. Kyllä siitä aikanaan puhutiin, mutta en sattunut näkemään yhtään ohjelmaa jossa Maria Peura oli vieraana. Tällaisen kirjan kohdalla miettii tietysti omaelämäkerrallisuutta, ja sitä, voisiko sen myöntää. Tuntuu ettei kukaan kirjoittaisi esikoiteostaan tällaisesta aiheesta, ellei olisi pakko. Eikä olisi pakko, ellei aihe olisi oma. Todellisuudessa ukki ei tietenkään jäänyt kiinni, mutta on nyt jo kuollut.
Tekstissä vuorottelee pienen tytön ja ukin näkökulma. Ukin jaksot eivät tuo asiaan oikeastaan mitään uutta, ne olisi voinut jättää pois. Muuten tekstissä lomittuu hienosti tosi ja fantasia, se miten tyttö pakenee mielikuvitukseensa liian rankkaa todellisuutta.
6.3.2004

Marianne Backlén: Karma

Mielenkiintoinen kirja, joka valottaa Suomessakin jo vallitsevaa monikulttuurisuutta. Romaani koostuu kahdeksasta luvusta, joista jokaisessa on oma kertojansa. Heidän kohtalonsa limittyvät toisiinsa ja kokonaisuudesta muodostuu tarina, melko hajanainen tosin. Loppupuolella mukana on myös mystisiä elementtejä, jotka tuovat kivaa väriä kerrontaan.

Henkilöiden äänet eivät kyllä ole kovin erilaisia, vain lapset erottuvat. Ja ihmettelin, miksi Vuosaari oli nimetty Myllysaareksi ja Espoossa asuttiin Pakkilassa. Ja miksi Kulttuurikeskus Caisasta oli tehty Sateenkaari - sehän viittaa pikemminkin seksuaaliseen- kuin etniseen monipuolisuuteen.

Kirjaan sisältyi terävää havainnointia siitä miten suomalaiset naiset suhtautuvat eri rotuisiin miehiin (saakohan näinkään enää sanoa?) ja millaisia vaikeuksia eri kulttuurien väliset avioliitot tuovat. Itse sain seurata sitä läheltä Annan tapauksessa: jos hakee aviopuolison Tongalta, on turha odottaa mieheltä pohjoismaisia tasa-arvokäsityksiä.
3.3.2004

Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kainin tytär kertoo saman tarinan kuin Punainen erokirja, tytöt on vain siirretty teatterikoulusta Sibeliusakatemiaan eikä lopussa vielä erota, vaikka eron uhka onkin ilmassa. Saisio sanoi Linnunlaulun lukupiirissä että kirja on fiktiota, niin kuin kaikki hänen kirjansa, mukaanlukien uusin trilogia jonka minäkertoja nyt vain sattuu olemaan nimeltään Pirkko Saisio.

Miten fiktio määritellään? Mistä kirjailija ottaa tarinansa? Omasta elämästään usein. Muuttuvatko faktat fiktioksi sillä että niitä vähän muunnellaan, annetaan niille toiset nimet? Tätä varmasti jokainen kirjoittaja miettii, minäkin aikanani. Ajattelin etten voi kirjoittaa avioliitostani ennen kuin Olli on kuollut, että se tappaisi hänet. Vai oliko se avioero? Ehkä, koska sitten kuitenkin kirjoitin. No Olli kuoli ennen kuin kuunnelmat esitettiin, eikähän hän olisi niitä kuullutkaan, koska oli kuuro.

29.2.2004

Regina Rask: Ei millään pahalla

Regina Rask kirjoittaa nimestään huolimatta hyviä ja realistisia lukuromaaneja (tiedän kyllä että hän on toimittaja, mutta nimi on kuin viihdekirjailijan nimimerkki :). Esikoiteoksessaan hän kertoo kahdesta sisaruksesta, näkökulma on nuoremman. Mukavaa arkiproosaa, tuttuja toisen naisen tuntoja, hyvä loppuratkaisu: ei miestä vaan lapsi.
Jäin kyllä miettimään naisen oikeutta tehdä lapsi yksinään, kertomatta miehelle. Ja kyllä minusta lapsellakin on oikeus isään. Tässä nainen halusi lapsen vain oman elämänsä tyhjyyttä täyttämään.

28.2.2004

Tony Dunderfelt: Seitsemän avainta hyviin henkilökemioihin

Tämä osui silmiin kirjastossa ja lainasin sen, koska olin aikanaan kovasti pitänyt Dunderfeltin Elämänkaaripsykologiasta, jonka luin aikuiskasvatustieteen approon. (Hän selitti siinä, että kaikilla nelikymppisillä on houkutus uskottomuuteen.)

Ihmissuhdetaidoissani ei kyllä mielestäni ole mitään vikaa, ja kaikenlaiset elämäntapaoppaat ovat yleensä täynnä itsestäänselvyyksiä. Niin tämäkin, mutta sentään kotimaisin painotuksin ilman amerikkalaista ylipositivismia. Arvelin, etten tee mitään hänen avaimillaan, mutta viimeisin niistä, anteeksianto, kuitenkin puhutteli. Tuntuu, että minuakin helpottaisi, jos pystyisin vilpittömästi antamaan anteeksi muutamalle ihmiselle. Kirjassa neuvottiin lausumaan anteeksianto ennen nukkumaanmenoa, saa nähdä kuinka kauan jaksan tai muistan - ja muuttaako se mitään :)
23.2.2004

Bo Carpelan: Piha

En yleensä lue runoja, mutta tästä oli Linnunlaulussa puhetta, ja muistin että se löytyy runohyllystäni (minulla on runoja omasta takaa hyllyllinen, Mirjalta nyt monta lisää). Kirja on Hannu Tainan kuvittama erikoispainos, runot - niin, mitä niistä nyt sanoisi. Niistä välittyy yksinäisen pojan tunnelmat kivipihalla, jotain samaa kuin Mika Waltarin lapsuudessa, ja jotain jonka minäkin tunnistan, mutta minun lapseni eivät enää. Meillekin tuotiin vielä kivihiilta kasoina pihalle, ja roskat poltettiin polttouunissa - kumpaakaan Carpelan ei tosin kuvaa, mutta tulipahan mieleen.
22.2.2004

Eila Pennanen: Pyhä Birgitta

Nyt on sitten Pyhään Birgittaan tutustuttu perusteellisesti. Pennasen romaani kuvitti niitä asioita, jotka olin jo juhlakirjasta lukenut. Perinteinen historiallinen romaani, ja uuvuttavan pitkä: 400 sivua pokkaria tosi pienellä präntillä. Olen ahmiva lukija ja tuskastun jos kirja ei etene. En kuitenkaan osaa harppoa, vaan luen tunnollisesti joka sanan...
21.2.2004

Merete Mazzarella: Pääsiäinen

Mazzarellan romaani osui silmiini kirjastossa. Luulin että hän on kirjoittanut vain muistelmia ja esseekokoelmia, mutta olin siis väärässä. Parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt romaani kertoo keski-ikäisen naisen itsetutkistelusta kesämökillä vietetyn yksinäisen pääsiäisloman aikana. Kirja etenee päivä kerrallaan, mutta loppuu jostain syystä lauantaihin, ihan kuin kaikki olisi tullut jo käytyä läpi ja nainen päättää lähteä kotiin seuraavana aamuna.

Kirjassa kuvattu suomenruotsalaisen ylemmän keskiluokan elämä on tietysti erilaista kuin omani on ollut. Taas huomio kiinnittyi siihen miten vähän lapset tällekin naiselle merkitsivät. Isänsä kuollessa hän ajatteli, että isä oli hänen elämänsä korvaamattomin ihminen. Minulla ei ole isääni juuri minkäänlaista suhdetta, ja äitikin jää kauas lasten taakse.

Sinänsä viehättävää lukea kirja, jossa ei ole uskottomuutta ja jossa nainen päättää hakea uutta suuntaa elämälleen avioliittonsa säilyttäen.
16.2.2004

Rakel Liehu: Helene

Tämä kirja ansaitsee kaikki mahdolliset palkinnot. Todella harvinainen lukukokemus, paitsi kirjallinen myös visuaalinen, vaikkei kirjassa ollut yhtään kuvaa. Aivan ihanasti kirjoitettu, kaunista omaperäistä (muttei liian :) kieltä. Mosaikkirakenne, josta Helenen elämä kuitenkin hahmottui kokonaisuudeksi. Tietysti auttoi että elämäkerta oli tuttu, ja sekin että suurimman osan kirjassa kuvatuista maalauksista muistin ja olen itse nähnytkin eri näyttelyissä.

Ateneumin suuresta näyttelystä olisin aikanaan halunnut ostaa näyttelykirjan, mutta se oli liian kallis (muistaakseni 230 mk), ja joskus myöhemmin se oli loppunut. Pitäisikin käydä katsomassa olisiko siitä otettu lisäpainos, joskushan niin tehdän. Kotona minulla on vain Naisten huoneet ja Taiteilija sisarukset -näyttelyiden kirjat, ja Ars-sarja, eikä niistä tietenkään löytynyt kuvia kaikista maalauksista.

Kaksi vuotta sitten kävin Jarmon kanssa Hyvinkäällä katsomassa laajan Schjerfbeck-näyttelyn, nyt pitäisi saada joku lähtemään Riihimäelle.

37-vuotias Einar Reuter kirjoitti Helenelle, että neljääkymmentä lähestyessä mies haluaa perustaa perheen ja kertoi kihlautuneensa 19-vuotiaan tytön kanssa. Helene oli tuolloin yli 50. Minä en ruvennut enää itkemään, mutta tietysti se kosketti.
15.2.2004

Päivi Setälä ja Eva Ahl (toim.): Pyhä Birgitta, Euroopan suojeluspyhimys

Viime vuosi oli Pyhän Birgitan juhlavuosi, 700 vuotta syntymästä. 1991 juhlittiin pyhimykseksi julistamisen 600-vuotisjuhlaa, 1973 oli kulunut 600 vuotta kuolemasta. Juhlia on siis riittänyt.
Kävin syksyllä kuuntelemassa yhden illan verran esitelmiä Birgitasta ja katsomassa yliopiston kirjastossa olleen näyttelyn. Jo silloin ajattelin, että juhlakirjakin olisi kiva lukea, ja lauantaina sain sen kirjastosta.
Täytyy kyllä myöntää etten lukenut kirjaa ihan tarkkaan, siinä oli mm. kuvaus kaikista Suomessa olevista Birgitta-patsaista. Mutta Birgitan elämä ja hänen perustamansa luostarin elämä olivat mielenkiintoiset. Luostarielämä onkin aiemmin tuttua oikeastaan vain Umberto Econ Ruusun nimestä.
12.2.2004

Hannu Vuorio: Miami

Ensin luin Vuorion kirjoja siksi, että hän oli nuorisoliiton entinen puheenjohtaja, sitten siksi että ne muistuttivat yhdestä miehestä joka piti niistä. Nykyisin luen niitä siksi että pidän niistä itse. Vuorio kirjoittaa sujuvasti sellaisesta Helsingistä jota en tunne. Miamikin tarkoittaa Malmia, vaikka ensin luulin että Vuorio on laajentanut kenttäänsä :)
Tämänlaisissa kirjoissa ei juurikaan ole luonnekuvausta, siksi kai minulla meni kirjan mittaan muutama poliisi sekaisin, niitä oli niin paljon. Onneksi emme asu Malmilla, emmekä enää Vesalassakaan.
8.2.2004

Regina Rask: Tänään kotona

Olen moneen kertaan sanonut, etten halua perustaa uusperhettä, ja tämän kirjan lukeminen vain vahvisti mielipidettäni. Sujuvasti kirjoitettu, hauska ja todentuntuinen kirja uusperheen arjesta. Jäin vain miettimään, miten aikuiset ovat niin itsekkäitä että tekevät tuollaisia ratkaisuja. Minä en voi kuvitellakaan, että panisin lapset muuttamaan Keravalle ja vaihtamaan koulua vain siksi että olisin löytänyt jonkun miehen. Täytyy todella toivoa, etten koskaan kohtaa ketään ihanaa yksinhuoltajaa, etteivät periaatteeni joudu koetukselle :)
Vaikka ei siitä taida olla pelkoa. Keski-ikäinen kahden murrosikäisen yksinhuoltaja ei ole todellisessa elämässä houkutteleva saalis edes toiselle samanlaiselle.
Mietin myös sitä miten vähän lapset tuntuvat joillekin naisille merkitsevän. Minulla he ainakin menevät omien tarpeitteni edelle, tai ainakin pystyn lykkäämään niitä. Eihän tätä enää kovin montaa vuotta kestä.
7.2.2004

Rakel Liehu: Punainen ruukku

Heleneä odotellessa luin Rakel Liehun edellisen proosakirjan. Se on jo pari kymmentä vuotta vanha, ja täytyy toivoa, että hän on kirjoittajana kehittynyt. Tämä oli nimittäin todella pettymys: täysin klisheinen viihdekirja, romanttinen rakkauskertomus onnettomine loppuineen.
6.2.2004

Heimo Susi: Kentauri

Kävin kuuntelemassa Sutta kirjamessuilla ja Mirja sai kirjan häneltä pian sen jälkeen, Susi on hänen entinen työkaverinsa. Kirja on odottanut lukemista siitä lähtien, scifi ei kerta kaikkiaan kiinnosta. Olin kuitenkin päättänyt, että luen kirjan ennen kuin Runeberg-palkinto ratkeaa. Ihan siihen en ennättänyt, lopetin sen vasta illalla.

Kirja jakaantuu kolmeen yhtä laajaan osaan, joista jokaisella on oma kertojansa. Ensimmäinen osa oli rasittavin, joten tavallaan teos parani loppua kohti. Pekka Tarkka oli kirjasta aivan innoissaan. En voi olla ajattelematta, että siinä yksi vanha mies kehuu toisen vanhan miehen kirjaa, koska on jotenkin hienoa että vanhakin mies osaa kirjoittaa noin nykyaikaisesta aiheesta ja vyöryttää lukijan eteen kaikkia hienoja tietokonetermejä. Epäilen ettei Susi itse ymmärrä niistä puoliakaan.
5.2.2004

J.L.Runeberg: Hanna

Tulevan Runebergin päivän kunniaksi luin Kailta joskus saamani kannettoman painoksen Teivas Oksalan uudelleen kääntämästä Hannasta. Teksti olikin helppolukuista. Hanna on 1700-luvun idyllien mukaan runoiltu eepos, kuulema Suomen kirjallisuushistorian ensimmäinen pappilakuvaus, vaikka ei pappila siihen mitään erityistä leimaa anna. Hanna rakastuu veljensä kesävieraaksi tuomaan ystävään ja jo ensimmäisen päivän iltana nuoret kihlautuvat. Sellaista voi tapahtua vain runoelmissa :)
3.2.2004

Helvi Hämäläinen: Suden kunnia

1962 julkaistu roomalaisajan kuvaus. Olin jo kuvitellut, että olisin saanut Hämäläis-urakkani päätökseen, mutta ilmeisesti minun on luettava hänen päiväkirjansakin saadakseni selville, miksi ihmeessä hän on kirjoittanut tällaisen teoksen.
1.2.2004

Helvi Hämäläinen: Kasperin jalokivet

Hämäläisen oman lapsuuden kuvaus, muuttettavat muuttaen tosin. Uskoton äiti lähtee ja isä pääsee uusiin naimisiin. Kirjaa lukiessa mietin taas Hämäläisen rakkaudetonta lapsuutta ja sitä, miten se on vaikuttanut hänen tunne-elämäänsä.
Päähenkilö ei olekaan nimeltään Kasper niin kuin olin etukäteen luullut, vaan kirjan nimi viittaa siihen miten tietämättöminä Helvi ja hänen sisaruksensa olivat ensimmäiset vuotensa kasvaneet. Se ei kyllä tunnu edes uskottavalta: lapsilla ei ollut nimiä eläimille ja kasveille, matokin oli vain eläin ja voikukka kasvi. Vasta muuton myötä heidän maailmansa avartui ja he oppivat asioiden nimet.
1.2.2004

Helvi Hämäläinen: Pouta

Taas Suomi-Filmi, melkoisen eheä ja kaunis sellainen. Hämäläinen kirjoittaa omasta turhasta uskollisuudestaan Paavolaista kohtaan, mutta antaa kirjan naisen kuitenkin saavuttaa onnellisemman lopun kuin itsensä.
Mietin näitä maaseutukuvauksia lukiessani, mitä omat lapseni saisivat niistä irti. Kaikki on nykyään niin erilaista, eivätkähän he edes ole koskaan olleet maalla niin kuin minä ja Kati pienenä, Ypäjähän on kylä. Eihän siellä ole edes lehmiä missään.
31.1.2004

Helvi Hämäläinen: Hansikas

Kuvaus siitä miten tärkeää kulttuuri voi olla: nainen hylkää pienviljelijän, koska tälle ei ole olemassa Picassoa tai Haydnin musiikkia. Nainen on opettajana Vanhassa yhteiskoulussa (?), jossa Hämäläinen kuvaa omaa kouluaan ja omia opettajiaan, mm. nuorta Rolf Nevanlinnaa, josta hän tekee muutaman tosi ilkeän huomion.
Kirjaan sisältyy luvun mittainen kuvaus siitä, miten koulupoika välttelee matematiikan kokeisiin lukemista, Hämäläinen kuvasi siinä kuulemma itseään. Luin sitä Veeralle ääneen, se oli aivan riemastuttava.
31.1.2004

Helvi Hämäläinen: Velvoitus

Tähän meinasin juuttua. Hämäläisen tyyli uuvutti, se oli niin yksitysikohtaisen tarkkaa. Olen tullut siihen tulokseen, että kuvatessaan sivistyneistöä hän kuvaa itselleen vierasta elämänpiiriä ja siksi kuvaus ei herää henkiin, toisin kuin maaseutukuvaukset - vaikka eihän hän mikään maalainenkaan ollut. En tiedä, mutta jokin tuossa mätti. Ja henkilöiden ikäerossakin oli mielestäni jotain häikkää kirjan mittaan.
Sinänsä Hämäläisen 30- ja 40-lukujen kuvauksia on mukava lukea. Ne tuovat mieleeni jotain jonka vielä etäisesti tavoitan isänäitini kautta. Mummo ei tosin kuulunut sivistyneistöön, mutta porvariston hillitty charmi hänen kotonaan vallitsi.
31.1.2004

Helvi Hämäläinen: Kylä vaeltaa

Luovuin kronologiasta, kun piti saada käsilaukkuun mahtuva kirja junalukemiseksi. Nämä kyläkirjat olikin kyllä kiva lukea peräkkäin. Kylä vaeltaa kertoo periaatteessa karjalaiskylän lähdöstä evakkoon, mutta koska Hämäläinen ei tuntenut karjalaisia, hän kertoo muistelmissaan kuvanneensa samaa hämäläistä kylää kuin muissakin kirjoissaan. Joku arvostelija olikin huomauttanut, etteivät karjalaiset olisi käyttäytyneet niin kuin kirjassa kuvataan (hylänneet vanhuksia ja lapsia, raiskanneet naisia). Olisivatko hämäläiset sitten? Tuskin hekään. No, kiva (?) pikku kirja joka tapauksessa.
27.1.2004

Helvi Hämäläinen: Kylä palaa

Ei yhtä hyvä ja kokonainen kuin edellinen, vaikka periaatteessa tällaisesta yhden päivän jutusta olisi saanut kiinteän kokonaisuuden. Hämäläinen tuo mukaan myös itsensä työläiskirjailijattaren hahmona, mikä on sinänsä aivan irrallinen osa varsinaista tarinaa. Liikuttavaa huomata, että hän oli niin rakastunut Paavolaiseen jo ennen kuin he ryhtyivät olemaan yhdessä.
25.1.2004

Helvi Hämäläinen: Tyhjä syli

Aivan ihana kirja, kuin parhaat Suomi-Filmit. Ja samoin kuin koskettavan elokuvan lopussa, minä itkin lukiessani viimeisiä sivuja. Loppu oli niin ihanan onneton, mutta oikeudenmukainen ja kaunis. Tässä kirjassa ei ollut mitään liikaa, tyylikin oli juuri kohdallaan.
25.1.2004

Helvi Hämäläinen: Hyväntekijä

Hämäläisen esikoisteos sijoittuu hänen lapsuudenmaisemiinsa Haminaan. Kirjassa on jotain epäluontevaa, päähenkilö ei ole kovin onnistunut.
24.1.2004

Helvi Hämäläinen: Kylänruusut

Kylänruusut sijoittuu samoihin Härjänojan maisemiin kuin muutkin Helvi Hämäläisen toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamat pienoisromaanit (30-luvulla hänen maisemansa oli Arimaalla). Kirja on julkaistu postuumisti, harmittaa kun en tiedä kirjoitusajankohtaa ja sitä miksi se on aikanaan jäänyt julkaisematta. (Luulisin että se on muistelmien kattamalta ajalta, mutta tuollaisista takaiskuista hän vaikenee. Suurin puute muistelmissa on, ettei Kadotettua puutarhaa mainita lainkaan, vaikka hän kirjoitti sen 40-luvun lopulla.)

Kylänruusut on eheä pieni kertomus. Tyyli hyvin omintakeista, paljon murteellisia sanoja (kessu=kori, posso=porsas, mauriainen=muurahainen jne.). Aluksi tyyli miltei ärsytti, mutta kun sille antautui, siitä alkoi nauttia. Mutta jos tuonkin kirjan ihmiset on kuvattu yksyhteen todellisuuden kanssa, ymmärrän hyvin että Hämäläisen ystävät kylällä vähenivät. Itse hän muistelmissaan kehuu valokuvantarkkaa muistiaan.
23.1.2004

Helvi Hämäläinen - Ritva Haavikko: Ketunkivellä. Elämäkerta 1907-1954.

Tämän luin jo toistamiseen. Olisin lukenut jo joskus aikaisemminkin, mutta kirja oli vuosikausia Katilla lainassa. En tiedä lukiko hän sitä koskaan, antoi takaisin kun muuton yhteydessä siivosi kirjahyllyään.

Muistin ihan oikein: Hämäläinen ei kadu toisille ihmisille kirjoillaan tuottamaansa tuskaa, ihan kuin hän olisi jotenkin kykenemätön ymmärtämään sitä. Hän kertoo miten lapsenakaan hyvä ei oikein tuntunut hyvältä eikä moite pahalta. Ehkä hän on jotenkin tunnevammainen? Hän kyllä suree, että sivistyneistö käänsi hänelle selkänsä kun hän oli häväissyt Tuulioiden perheen, ja Härjänojan talonpojat samoin pienoisromaanien jälkeen. Silti hän kirjoittaa ettei olisi voinut tehdä toisin. (Ja täytyy myöntää, että on hienoa että Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha ovat olemassa.)

Hämäläisessä ei ole mitään nöyrää, mikä tuntuu tavallaan virkistävältä Mika Waltarilta tuttuun nöyryys-hymistelyyn verrattuna. Muistan että Hämäläinen ei ollut itse lainkaan yllättynyt saadessaan Finlandia-palkinnon 1988. Mutta outoa se on, suomalaiseen kulttuuriinhan kuuluu itsemme vähättely.
21.1.2004

Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu

Muistelmien välissä luin uudelleen myös Helvi Hämäläisen ensimmäisen proosateoksen, joka jäi aikanaan julkaisematta. Hän itse muisteli, että kirja olisi hylätty, koska siinä käsitelty lesborakkauden aihe oli ajalle liian rankka. No lesboilua kirjassa oli ehkä muutaman virkkeen verran ajatuksen tasolla, en usko että se olisi ollut syynä, ne virkkeethän olisi voinut pyytää poistettavaksi. Kirja oli muuten kummallinen ja päähenkilö täysi sekopää, se on varmaankin riittänyt syyksi.
18.1.2004

Helvi Hämäläinen: Kolme eloonherätettyä

Eheä kirja, joka kuitenkin pani ihmettelemään, miksi se oli kirjoitettu. Mikä ihmeen hinku suomalaisillakin kirjailijoilla on kirjoittaa Jeesus-kirjoja? (Muistelin että jopa Hannu Salama kirjoitti sellaisen, pitää tarkistaa). Hämäläisen motiivi löytyi muistelmista, hänen äitinsä oli kuollut ja hän oli siksi ryhtynyt pohtimaan kuolemaa.

Hämäläinen itse pitää kirjaa yhtenä parhaistaan, siinä on kuvattu hänen esteettinen maailmankuvansa, ristiriita hyvyyden ja kauneuden välillä.
18.1.2004

Helvi Hämäläinen: Tuhopolttaja

Ainoa mikä häiritsi, oli se että vanha isäntä oli kahdeksankymmenen, poika kuitenkin alle kolmenkymmenen. (Sarvelaisissa oli samantapaista epäloogisuutta ijissä ja ajankulussa. Myöhemmin: muistelmissaan Hämäläinen kertoo Sarvelaisten tapahtumien alkavan 1869, lukemassani kirjassa oli siis painovirhe kun vuosi oli 1879 - aika vakava sellainen.)
17.1.2004

Helvi Hämäläinen: Karkuri

Hämäläisen pienoisromaanit ovat todella taitavia. Hän kuvaa luontoa tosi kauniisti, ja maalaisympäristöön sijoitetut kirjat herättävät Suomi-filmistä tutut ympäristöt eloon.
17.1.2004

Helvi Hämäläinen: Lumous

Olavi Paavolainen kirjoitti tästä Helvi Hämäläisen toisesta julkaistusta teoksesta ylistävän arvion. Se osui ajan hermoon D.H.Lawrence-tyylisine seksuaalisuusteemoineen: päähenkilö Anna pakenee rakkaudettomasta ja seksuaalisesti epätyydyttävästä porvarillisesta avioliitosta ja päätyy lopulta epäsäätyiseen, mutta seksuaalisesti tyydyttävään suhteeseen.

Anna jättää kolme lastaan, ratkaisu joka aikanaan puhutti naistenlehtiä myöten, aivan samoin kuin Nukkekoti aikanaan. Lapset on kuvattu jotenkin ulkokohtaisesti, samoin Annan rakkaus ja ikävöinti. Minä en olisi ikinä jättänyt lapsiani.
16.1.2004

Helvi Hämäläinen: Sarvelaiset

Olavi Paavolaisen eläkerrasta muistin, että Helvi Hämäläisen Sarvelaiset pohjautuu ainakin jollain tapaa Paavolaisen sukuun. En ollut lukenut kirjaa, koska nimi vierotti, minusta Sarvelaiset kuulostaa jotenkin vastenmieliseltä:)

Jaakko Paavolainen kirjoitti - tosin Säädyllisestä murhenäytelmästä - että Hämäläisen tyyli on tukahduttava. Se päti tähänkin kirjaan: vanhahtavien adjektiivien vyörytys, ja vielä niin että ne saatettiin toistaa pariin kertaan samassa kappaleessa. Tällä kertaa kuvaus koski lähinnä ihmisiä, ei niinkään esineitä ja ympäristöä, niin kuin muistelisin Säädyllisessä murhenäytelmässä olleen. Tyylistä johtuen kirjaa luki tuskastuttavan hitaasti, mutta toisaalta siihen oli ihana uppoutua kun muisti, ettei minulla ole mihinkään kiire.

Ei kirjasta mitään selvää Olavi Paavolaista erottunut, mutta kauniissa Johanneksessa oli varmaankin hänen piirteitään, aika vastenmielisessä valossa.
15.1.2004

Jaakko Paavolainen: Olavi Paavolainen, keulakuva

Tämä oli jäänyt syksyltä, laina-aikaakin oli pitänyt jo jatkaa. Jaakko Paavolainen kutsuu itse elämäkertaa tietopaketiksi, ja kronologisesti etenevä sellainen se onkin. Olavi Paavolaisen vaiheista saa tarkemman kuvan kuin Kurjensaaren poukkoilevammasta kirjasta, jossa monet asiat kerrottiin useaan kertaan, mutta jotkut jäivät täysin auki.

Epilogissa Jaakko Paavolainen arvelee, että moni lukija varmaankin pettyi Paavolaisen elämän intiimin puolen vähäiseen kuvaukseen. Täytyy myöntää että minäkin kuulun heihin. Hertta Kuusisesta oli tosin paljon, ja tämä taisi olla ensimmäinen kirja jossa suhteesta kerrottiin. Marja-Leena Mikkolan toimittama valikoima Hertan kirjeitä suhteen myrskyisiltä alkuvuosilta ilmestyi vasta myöhemmin. "Osoitan rakkauteni luopumalla sinusta" - siinä oli jotain tuttua. Paitsi että Hertta sai Olavin.
12.1.2004

Merete Mazzarella: Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta.

Jostain syystä ajattelin, että minun tulisi jo lukea tällainen kirja. Hyvä kirja se onkin, joskaan ei ehkä kuitenkaan vielä ajankohtainen omalla kohdallani. Ehkä siitä sai jotain ajatuksia Mirjan suhteen.

Mazzarella kirjoittaa hyvin, hänen kolumninsa Yliopisto-lehdessä ovat ainoat tekstit, joita vapaaehtoisesti luen ruotsiksi. Nyt pitää ehkä lukea muutakin, sillä kirjasta selvisi, että Ingmar Bergmanin äidin Karinin päiväkirjat on julkaistu. Jos ne nyt jostain saa, Helsingin kirjaston valikoimiin ne eivät näytä kuuluvan. Päiväkirjat kiinnostavat, sillä Bergmanin Yksityisiä keskusteluja -sarja pohjautui niihin. Ja mikäpä muu niissä kiinnostaisi kuin sama tematiikka joka on saanut minut lukemaan Mazzarellan Uskottomuuden houkutuksen jo useaan kertaan.
10.1.2004

André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen

Olen lukenut Brinkiä Katson pimeään -romaanista lähtien, ja hänen kirjojaan minulla taitaa olla määrällisesti neljänneksi eniten, 12 kpl (ykköstilan vie Waltari, kakkosena Graham Greene, kolmosena Anja Kauranen/Snellman tai toisinpäin). Viime vuosina en ole Brinkiä enää ostanut ellen ole sattunut löytämään divarista. Tämänkin voisin ostaa jos tulisi vastaan, nyt lainasin kirjastosta.

Todella hyvä kirja, kuten melkein kaikki Brinkit. Tosin aika väkivaltainen, teemana naisen viha, oikeus sanoa ei. Seksiäkin kuvataan oikeastaan vain naisiin kohdistuvan väkivallan välineenä. No, toisaalta ei onneksi ollut sitä Brinkillä aika yleistä valkoisen naisen ja mustan miehen asetelmaa. Brink kirjoittaa vanhanaikaisen hyvin ja kirja on taitavasti rakennettu. Eri aikatasot lomittuvat kunnes lopussa mennään suoraan eteenpäin. Luku jossa kuvataan mitä olisi voinut tapahtua muodostaa hienon taitekohdan.
8.1.2004

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Muistin oikein: Johanin ja Mariannen ikäero oli kuusi-seitsemän vuotta, Johan ei ollut ollut aiemmin naimisissa. Sarabandiin oli samaa vain heidän nimensä, Johanin uuden kumppanin nimi ja se että hän oli kirjoittanut runokirjan. Tämäkin Johan kyllä inhosi lapsiaan, Mariannen kanssa saamiaan kahta tytärtä jotka olivat erinimisiä kuin Sarabandissa.

Olen kai jotenkin nipo kun en sulata tällaista. Ei kai Bergman niin vanhuudenhöperö ole ettei muistaisi mitä on aiemmin tehnyt? Ehkä tässä vain venytettiin todellisuutta luovuuden kustannuksella. Tai eihän se vanha tv-näytelmäkään tietenkään mitään todellisuutta ollut.

Näin siitä KOM-teatterin version joku vuosi sitten, pääosissa Marja Packalen ja Hannu Lauri. Ajattelin, että se oli sellainen näytelmä joka minun olisi pitänyt käydä katsomassa Kimmon kanssa, mutta muistaakseni olin Katin tai Merjan, ja silloin oli joka tapauksessa jo liian myöhäistä, olimme jo eronneet. Hannu Lauri oli hyvä niin kuin aina, eikä tainnut edes mutista niinkuin muutamassa viimeksi näkemässäni näytelmässä. Viikonloppuna tai joskus hätkähdytti lööppi "Hannele Laurin ex kertoo kaiken", ajattelin että Hannu Lauri ei ikinä voi alentua sellaiseen. Eikä se tietenkään hän ollutkaan, vaan tämä tuoreempi ex (Teemu Rinne? Miksi minä muistaisin hänen nimensä?).
7.1.2004

Panu Rajala: Senaatin ratsumies

Todella tylsä kirja. Meinasin jättää kesken, mutta kun minä en yleensä jätä kirjoja kesken niin tämäkin tuli luettua loppuun. Rajala on ilmeisesti kirjoittamassa jotain sukunsa tarinaa Waltarin Isästä poikaan -tyyliin. Mutta pitääkö historiallinen romaani yrittää kirjoittaa jollain tekovanhahtavalla historiallisella tyylilläkin? Lopputuloksena on kankeaa kieltä ja tyhmältä vaikuttava päähenkilö.

Rajalan kirja ensimmäisestä vaimostaan ja sitä seurannut Sydämenjäristyksiä olivat (muistaakseni) sujuvasti kirjoitettuja viihdekirjoja (joskin hän kirjoitti vaimonsa asioista tarpeettoman avoimesti), mutta tässä ei ollut mitään sujuvaa. No, eipähän tarvitse lukea sarjan seuraavia osin.
6.1.2004

Pentti Saarikoski, Euripides: Herakles

Mirja oli saanut kirjan jouluna 1967, mutta ei ollut koskaan avannut sen sivuja. Siis konkreettisesti, se on vanhanaikainen nidottu laitos. Minullakin se jäi tältä erää viimeiseksi Saarikoski-urakassani (muutama nuoruuden kokoelma on vielä lukematta), mutta olen iloinen että siihen tartuin. Se on jotenkin keveä, kirkas. Tekisi oikeastaan mieli etsiä muitakin kreikkalaisia tragedioita, mutta ne saavat odottaa, kirjastosta lainattuja kirjoja on sen verran jonossa.
4.1.2004

Hannu Salama: Pentti Saarikoski, legenda jo eläessään

Jatkoin elämäkertalinjalla, kun löysin tämän hyllystäni. Tässäkin parasta olivat Saarikosken oman päiväkirjan tekstit, joita oli sijoitettu lukujen alkuun. Salaman oma tyyli on sellaista vyörytystä, että minä ainakin väsyin. En siis siirry Salamaan, niin kuin monasti tällaisella lukutyylillä voisi käydä. Hänenkin kirjojaan on kyllä hyllyssä, varhemmasta päästä tosin. Kai piti joskus jossain esitelmän jossa leikitteli windovs-käsitteellä juuri siten, että tekstistä avautuu mahdollisuuksia toisiin teksteihin, toisiin kirjoittajiin. Hänelle ne vain eivät ole hypertekstejä tietokoneen ruudulla, vaan poimintoja omasta kirjastosta. Minä noudatan usein samaa tapaa.

Tämän kirjan poliittisuus yllätti. Osin se tuli tietysti Salamalta, hänen keskustelunavauksistaan, mutta ilmeisen kiinnostunut Saarikoskikin oli yhteiskunnallisista asioista. Nykyperspektiivistä katsoen mielettömiä visioita Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, mutta myös terävää analyysiä. "Tämä on just se ero itäisen ja läntisen sananvapauden välillä että lännessä saa huutaa mitä tahansa, kukaan ei kuuntele mutta idässä kuiskauskin täyttää huoneen."
4.1.2004

Pentti Saarikoski: Tiarnia-sarja

Aloitin H.R.Riikoksen kommentein varustaman kirjan jo syksyllä, viimeisin kokoelma jäi siitä silloin lukematta. Luin ne nyt uudellen kaikki, ja viimeisestä pidinkin eniten. Hämärä tanssii...

Kommentit avasivat runoja jonkinverran, mutta elämäkerta enemmän. Kyllä Saarikoski tuntuu kirjoittaneen aika paljon oman elämänsä läpi ja sen kautta häntä voi myös lukea. Tuula-Liina Variskin kertoi jossain avanneensa Pentin runoja niin yksinkertaisesti, että kirjallisuustieteellisesti suuntautuneet fanit olivat pettyneet ("Sinun sisälläsi on luuranko ja mustia pilkkuja" - kyseisellä naisella oli paljon luomia).
3.1.2004

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski II, vuodet 1964-1983

Sainpahan vihdoin tämänkin urakoitua. Tai ei siinä ollut mitään vaivaa, Tarkka kirjoittaa niin sujuvasti ja Saarikosken elämä oli sen verran vaihtelevaa, että sitä kyllä jaksoi seurata.

Paljon siitä oli jo tuttuakin, luin syksyllä elämäkertaa odotellessani Tuula-Liina Variksen koko tuotannon ja Saarikosken proosakirjat. Mia Bernerin Muistelmia suruvuodelta jäi kesken, rupesi jotenkin ällöttämään se tapa millä hän koko ajan vakuutteli miten paljon Pentti häntä rakasti (Kateus puhuu, ehkä).
3.1.2004

Pentti Saarikoski: Jalkapolku

Vaihteeksi käännöksiä, vanhoja kreikkalaisia runoja ja epigammeja. "Raakileena torjuit minut/rypäleenä sanoit ei/saanko edes rusinasta/maistaa vähäsen?" Tuossa on hauska ajatus.
3.1.2004

Pentti Saarikoski: Onnen aika

Kyllä näitä lukee, mutta en minä osaa näistä mitään sanoa.
2.1.2004

Pentti Saarikoski: En soisi sen päättyvän

Tämän lukemiseen meni viisi minuuttia. Ei runoja pidä niin lukea, tiedän. Mutta nämä olivat tuttuja, minulla on Henrik Otto Donnerin niihin säveltämä levy, jota joskus aikanaan kuuntelinkin paljon. Nytkin oli tarkoitus kuunnella se, mutta sopivaa hetkeä ei tullut. "Nämä ovat runoja/eivät rakkaudesta/vaan yhdessäolosta/en soisi sen päättyvän" - vapaasti muistista, saattoi mennä väärinkin. Ja sekin yhdessäolo päättyi kuten hyvin tiedämme.
2.1.2004

Pentti Saarikoski: Aika Prahassa

Totesin että pidän Saarikosken proosasta enemmän kuin hänen runoistaan. Tai minun on helpompi lukea sitä, olen kai niin proosallinen ihminen. Syksymmällä luin Asiaa tai ei ja Euroopan reunan ja pidin niistä kovasti, samoin tästä. Poikkeuksen muodostaa Kirje vaimolleni, joka on lähinnä juopon örinää. Tai jotenkin täysin sisällyksetöntä.
2.1.2004

Pentti Saarikoski: Laulu laululta pois

Temaattisesti yhtenäinen rakkausrunojen kokoelma. Ei varmaankaan kovin mukava silloiselle vaimolle, koska kohde oli eri. Lintuja, hevosia, kukkia.

Mietin miten sitaattioikeutta sovelletaan, jos runo muodostuu yhdestä virkkeestä. "Sinun silmäsi ovat sulkeutuvia kukkasia". Kaunista.
2.1.2004

Pentti Saarikoski: Ovat muistojemme lehdet kuolleet

Liepeessä mainostetaan, että tämä kirja on pop. Se onkin sellaista kollaasi-tekniikkaa, jota enää ei taideta harrastaa. Jotain mukavaa, muutamia täysin käsittämättömiä jaksoja (kirjoitettu tahallaan kaikki sanat väärin?), mutta kai se on otettava sellaisenaan. Elämäkerrassa Tarkka kertoo, että Saarikoski varasti isänsä Aunuksen päiväkirjat omaa kirjaansa varten, mutta ei kerro miten isä siihen kirjan julkitulon jälkeen suhtautui.
1.1.2004

Pentti Saarikoski: Kuljen missä kuljen

Sain vihdoin (tai Mirja sai) Pekka Tarkan kirjoittaman Pentti Saarikosken elämäkerran toisen osan. Vasta illalla muistin, että minunhan piti lukea Saarikosken tuotantoa siinä rinnalla, kun sitä nyt hyllyssä on. Kronologia meni pikkuisen sekaisin, kun lukaisin ensin tämän runokokoelman (ajattelin että saan sen vielä tälle päivälle) ja aloitin sitten vasta edellisen vuoden proosateosta.

Minähän en osaa lukea runoja, tai en ymmärrä mitä ihmeellistä niissä (muka) on. Kuljen missä kuljen -kokoelman ensimmäinen osa oli kyllä helppo, tajunnanvirtaa pätkittynä sivuille suht selviksi kokonaisuuksiksi. Toisessa osassa sanoja on viskelty mielivaltaisemmin, enkä pysty ymmärtämään onko niiden järjestyksellä tai epäjärjestyksellä loppujen lopuksi mitään väliä. Onneksi kokoelman loppu on taas selkeämpi.

Aamulla haen epätoivoisesti mieleeni jäänyttä säettä Se on kivinen tie, samaa jota Tuomari Nurmio käyttää. En kuitenkaan usko Nurmion sitä Saarikoskelta ottaneen, pikemminkin se on jotain stadilaista kansanperinnettä. Lopulta säe löytyy, mutta ei sivun lopusta niin kuin olin muistanut, vaan keskeltä runoa ("Panin muistiin repliikin:'Olen ollut ton äijän kanssa aviossa 28 vuotta, ja se on kivinen tie.'")
29.12.2003

Anna Kortelainen: Virginie!

Minulla on jo yli vuoden ollut seinälläni Suomen kuvalehdestä irroittamani kuva nukkuvasta Virginiestä. Sain kirjan vihdoin joululahjaksi ja sille on tiedossa jo monta lainaajaakin.

Kirja on hyvä kuvaus tutkimuksen teosta, mutta Virginiestä en sen luettuani tiedä juuri enempää kuin aloittaessani. Tai tuo oli väärin ilmaistu, kaikki Kortelaisen lähtötiedot olivat tietysti minulle uusia. Hän vaan ei saanut mitään selville, lopussa annettuun nimeen hän päätyi niin löyhin perustein, ettei se ainakaa minua vakuuttanut. Mutta ei sillä ole väliä, sain tietää paljon muuta ranskalaisesta elämäntavasta 1800-luvun lopulla.
28.12.2003

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Olen lukenut Atwoodia Kivettyneistä leikeistä lähtien. Se on erimomainen avioeron kuvaus, jossa samalla kurkotetaan kauas menneisyyteen. Tässä Atwood on kääntynut tulevaisuuteen, luo yhden aika kauhean mutta tavallaan mahdollisen näkymän. Hän kirjoittaa niin hyvin, että paksukin kirja loppuu pian.
27.12.2003

Anja Snellman: Lyhytsiipiset

Minulla on kaikki Kaurasen/Snellmanin kirjat (harvoin näkee noin omahyväisiä kotisivuja). Kaikki ne ovat mielstäni hyvin kirjoitettuja - ja kertovat tavallaan samaa tarinaa, mutta kirjojen merkitys vaihtelee. Mikään niistä ei kyllä ole minulle henkilökohtaisesti tärkeä, mutta Pelon maantieteen tytöt ovat lukeneet miltei puhki.

Lyhytsiipiset on erittäin kaunis pieni kirja, mutta ei millään lailla merkittävä. Tänä syksynä se on jäänyt Jorma Palon Bodomjärvi-kirjan varjoon. Snellman ei yritäkään ratkaista rikosta vaan käyttää sitä muiden asioiden kaikupohjana. Saara huokaisi, että eikö Snellman vieläkään ole päässyt pois biologian välinevarastosta :)
25.12.2003

Deborah Spungen: Nancy

Lauri oli odottanut tätä kirjaa kirjastosta jo pitkään, ja vaati sitten että minäkin lukisin sen. Aluksi huomio kiinnittyi huonoon kielenkäyttöön, mutta vähitellen teos imaisi mukaansa.

Lauri halusi ehkä osoittaa, että meidän perheemme asiat ovat sentään aika hyvässä kunnossa. Minä en voinut olla miettimättä erästä toista esikoista, joka myös syntyi napanuora kaulansa ympärillä. Kyllä heissä on jotain samaa, mutta onneksi vain jotain.
22.12.2003

Minna Canth: Novellit

Tämä on se kirja jota turhaan etsin pyssäreiden jälkeen. Eilen se löytyi työhuoneen kirjahyllyn toisesta rivistä. Se on pieni, nahkaselkäinen ja painettu 1892, ensimmäinen painos siis. Olin jo epäillyt, että Lauri olisi ahneuksissaan vienyt sen joskus divariin. Vaikka tuskin siitä paljoa olisi saanut, se on aika huonokuntoinen. Ollut ilmeisesti jonkinlaisena lainakirjanakin numerolla 45, sivujen oikeat alanurkat aivan mustuneet.

Mutta itse novellit olivat hyviä. Ehkä parasta lukemaani Canthia, tai sitten aloin vasta päästä vauhtiin. Nytkin kyllä yksi nainen meni järveen ruvettuaan epäilemään miestään tuhopoltosta ja toinen kuoli onnettomana lapsivuoteeseen. Nyt on kaikki Canth luettu ja minua alkoikin kiinnostaa hänen oma elämänsä. Muistaakseni hänestä ei ole tehty kunnollista biografiaa, ei ainakaan kovin tuoretta. Ehkä hänen elämänsä oli niin yksinkertaista että se mahtuu kirjallisuudenhistorian sivuille, ja niitähän minulla kyllä riittää.
21.12.2003

Minna Canth: Anna-Liisa

Mielessä on elävänä tv-näytelmä, jossa Anna-Leena Härkönen esitti Anna-Liisaa ja Pekka Valkeejärvi Mikkoa. Silloin ajattelin, että kyllä Anna-Liisan olisi kannattanut ottaa Mikko eikä mennä turhia tunnustamaan. Mutta nykyisin ymmärrän, että syyllisyyden taakka voi olla sellainen, että rangaistuksen saaminen sitä helpottaa. Onneksi minulla ei ole mitään noin kamalaa tunnollani. Ei oikeastaan mitään.
21.12.2003

Hannu Raittila: Atlantis

Luen Hannun kirjat oikeastaan velvollisuudentunnosta, kun hän on kerran tuttu. Yksi novellikokoelma jäi kyllä kerran kesken, sen aiheet olivat niin miehisiä. Muutenkin hän kirjoittaa sellaista insinööriproosaa, että luen sitä kovin hitaasti. Tätäkään en saanut yhdessä illassa loppuun.

Kirjassa on käytetty tuttua näkökulmatekniikkaa, mutta mielestäni Hannu ei saanut mitään eroa niiden miesten ääniin, ainoa joka jotenkin erottui oli se nainen. Tarina sinänsä oli ihan kiinnostava ja hyvin rakennettu, eri palaset loksahtivat kauniisti yhteen.
21.12.2003

Minna Canth: Papin perhe

Papin perheen olen nähnyt näyttämölläkin, muistaakseni se oli joku teatterikorkeakoulun esitys Koitossa. Todella typerä juttu. 17-vuotias kuopiolaisneitonen kirjoittaa Kaarlo Bergbomille, joka oitis kutsuu tytön koenäytökseen. Näytös onnistuu niin hyvin, että tyttö pyydetään lavalle seitsemän kertaa ja ylioppilaat käyvät laulamassa serenadin hänen ikkunansa alla. Isäkin heltyy, kun luulee pyörtyvän tytön kuolleen.

No, olihan siinä muitakin teemoja, nuorsuomalaisuus vastaan konservatiivit ym. Eikä repliikeissä ollut kansannäytelmien jatkuvaa sananparsien latelua. Ei minusta kuitenkaan enää elävää teatteria.
18.12.2003

Minna Canth: Hanna

Hanna oli aivan kamala. En ymmärrä minkälaisen tendenssin vuoksi se on kirjoitettu. Tai ymmärrän, kai siinä on tarkoitus näyttää miten kamalaa naisen elämä on, jos hän ei saa itse tehdä työtä eikä päättää asioistaan. En tiedä mikä oli Canhtin suhde Jumalaan, mutta hänen kirjojensa perusteella on kyllä hyvin vaikea ajatella että Jumala olisi olemassa, vaikka kaikissa niissä on henkilöitä, jotka nimenomaan kehottavat turvaamaan Jumalaan. Minä luen niistä ironiaa, mutta ehkä se on oman elämänkatsomukseni tuoma vääristymä.

Ajankuvauksena Hanna oli kyllä hyvä, 1800-luvun lopun Kuopio heräsi henkiin (inhottaa itseänikin nämä kliseet, mutta en jaksa keksiä tuoreempia ilmauksia). Ja on kyllä mielestäni tärkeää että nykykoululaisillakin luetetaan Canthia ja muita klassikoita, niiden myötä he saavat samalla kuvaa siitä miten ennen elettiin.
16.12.2003

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Eilen tuli vietettytä niin paljon aikaa television ääressä (Kuumia aaltoja, Ihana mies, Kirje isältä), etten ehtinyt lukea kuin Työmiehen vaimon ja Hannaa puoliväliin.

Työmiehen vaimo oli kamala. En kestä näytelmiä tai tekstejä joissa ei ole minkäänlaista katarttista elementtiä, pelkkää kurjuutta alusta loppuun. Ja taas nainen tuli hulluksi ja kuoli. Vuorosanatkin olivat aivan kamalia, täysin luonnotonta puhetta. Samanlaisia ovat kyllä muutkin Canhtin kansaa kuvaavat näytelmät, saa nähdä onko Papin perhe erilainen. En usko että kansanihmisetkään ovat koskaan puhuneet miltei pelkästään sananlaskuin. Ja muutenkin Canthin kirjoitusten perusteella on vaikea ymmärtää miten kukaan on ennen vanhaan pysynut hengissä, kun elämä on ollut niin kurjaa.
15.12.2003

Minna Canth: Köyhää kansaa, Salakari, Murtovarkaus

Alkuun päästyäni luin samassa niteessä olevat Köyhää kansaa ja Salakarin. Varsinaista kauhurealismia, edellinen kurjuuden kuvauksena, jälkimmäinen moraalisesti. Ei riitä että avionrikkojalta kuolee lapsi, pitää vielä itsekin kuolla. Sinänsä Alman kehitys rakastavasta vaimosta vaihtelua kaipaavaksi naiseksi oli kuvattu hyvin.

Murtovarkaus aloittaa Minna Canthin valitut teokset, jotka Mirja näyttää joskus ostaneen 16 markalla. Näytelmä oli tosi simppeli, seuranäytelmätasoa. Saa nähdä viitsinkö enää jatkaa seuraaviin. Toisaalta näytelmiä lukee kyllä nopeasti. Välittyyhän niistä ajankuvaa, aika tuttua kyllä oikeastaan.
14.12.2003

Minna Canth: Kauppa-Lopo

Lauantaina oli Liisan ja Ollin pyssärit. Liisa kävi siellä läpi listaa kirjoista jotka Senjan pitää koulussa lukea ja joita he eivät olleet löytäneet. Sanoin että minulla on Minna Canthia hyllyssä. Kaivattu Kauppa-Lopo löytyikin, ei tosin omasta hyllystä vaan Mirjan kirjoista. Luin sen kotiintultuani, mistä voi päätellä että en ollut kovin humalassa. Tulinkin kyllä suht aikaisin vahtimaan Laurin kotiarestia, tai siis pitämään hänelle seuraa.

Minäkin olen lukenut Kauppa-Lopon koulussa tai opiskelujen yhteydessä, juoni oli epämääräisen tuttu. Mitähän siitä osaa nykynuori sanoa? En minä aikanaan osaisi sanoa mitään.
13.12.2003

Henri Terho (toim.): Paavolaisen paikat. Kohtaamisia Olavi Paavolaisen kanssa.

Luin kirjasta arvostelun Kiiltomadosta ja tilasin sen saman tien kirjaston erinomaisen nettijärjestelmän kautta. Sitten se odottelikin viikkokausia piironkini päällä, fiktiiviset teokset kiinnostivat enemmän. Eräpäivän lähestyessä vihdoin tartuin siihen, ja olen oikein tyytyväinen. Kirja taustoitti mukavasti talvella lukemiani Paavolaisen Valittuja teoksia, luin ne ennen kuin kävin kaupunginteatterissa katsomassa Juha Vakkurin näytelmän Hertta ja Olavi.

Syyskuussa Vakkuri oli Linnunlaulun lukupiirissä keskustelemassa Paavolaisesta Pertti Lassilan kanssa, sekin oli mielenkiintoinen tilaisuus. Jaakko Paavolaisen kirjoittama elämäkerta on vielä lukematta, muuten Olavi alkaakin olla hyvin hallussa - keväällä luin myös Hertta Kuusisen kirjekokoelman Hamlet ystäväni, Helvi Hämäläisen tulkintoihin Paavolaisesta olin tutustunut jo aiemmin. (Olavi Paavolainen - keulakuva näyttääkin olevan Rikhardinkadun kirjastossa hyllyssä, voin käydä sen ruokiksella hakemassa.)
11.12.2003

Leena Lander: Käsky

Minä olisin antanut Finlandia-palkinnon Leena Landerille (vaikka myönnetään, en ole lukenut kaikkia ehdokkaita). Humaani, erittäin hyvin kirjoitettu kirja, jonka jännite säilyy loppuun saakka, niinkuin Landerilla aina. Tänä aamuna junalle kulkiessani tuli mieleeni, että tuomarin ja Harjulan suhde on aika samanalainen kuin paroonin ja Mikaelin Mikaelin kronikassa, jonka kuin uudelleen viikko sitten. Kai monilla kirjailijoilla on jotain tiettyjä rakenteita tai teemoja, jotka kulkevat mukana. Landerilla selvästikin valokuvaus.

Harjula toi taas mieleeni Jarmon. Heissä on samanlaista puhtautta, kunnollisuutta, suomalaista miestä. Sanoin joskus rumasti Jarmosta että hän on kävelevä klisee, niin stereotyyppinen mies. En ollut oikeastaan koskaan aikaisemmin tavannut hänenlaistaan, yleensä mieheni ovat olleet enemmän tai vähemmän humanisteja.

Kävin marraskuussa Linnunlaulun lukupiirissä kuuntelemassa Leena Landeria. Se oli hyvä tilaisuus.
9.12.2003

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Luontevaa jatkoa omaelämäkerran kahdelle ensimmäiselle osalle. En voi olla ajattelematta, että valitessaan tämän kirjan Finlandia-palkinnon voittajaksi Mervi Kantokorpi palkitsi kyllä muuta kuin kaunokirjallisia ansioita.

Rakenne on muodikkaan sekava, ainakin kolmea aikatasoa kuljetetaan rinnakkain. Tirkistelymielessä tietysti kiinnostaisi tietää kuka on Havva, vaikka mitäpä väliä sillä on. Useimmat muut tunnistan.

Minä tulin yliopistolle syksyllä 76, poliittinen tilanne oli silloin jo aika erilainen, tavallaan vakiintunut. Ei tästäkään kirjasta kunnon kuvausta synny. Sitä kai kuitenkin edelleen odotetaan, jonkinlaista takinkääntötunnustusta. Liike oli merkittävä, vaikka se loppujen lopuksi oli aika pieni.
8.12.2003